Tervetuloa Parapara-tanssiblogiini!

Tanssiminen on pelastanut henkeni, ihan kirjaimellisesti kahdellakin tavalla. Koska aloin tanssia jo lapsena, yleiskuntoni on pohjimmiltaan aika kova. Kun jouduin vähän vakavampaan onnettomuuteen muutama vuosi sitten, luultavasti hyvä yleiskuntoni edesauttoi parantumistani. Jouduin kuitenkin ensin toipumaan, enkä tietenkään voinut sinä aikana tanssia. Lyhytkin sairaalajakso tuntui kurjalta, vaikka olinkin todella onnekas verrattuna esimerkiksi lonkkansa murtaneisiin vanhuksiin tai muihin potilaisiin, joilla alaraajojen ja tukirangan parantuminen oli jostain syystä muutenkin hitaampaa ja jotka joutuvat viettämään pitkiä aikoja eri sairaaloissa. Tanssi auttoi myös mielialojeni kanssa. Oikeastaan eräänlainen masennus iski vasta kun olin jo kotiutunut sairaalasta ja en tiedä liittyikö koko alakuloinen kauteni loukkaantumiseen. Kun vihdoin pystyin taas palaamaan tanssin pariin alkoi mieleni voida paremmin.

Rakastan erityisesti hiphopia, capoeiraa ja yleensäkin rytmikkäitä lajeja, joissa liikkeisiin vaaditaan tiettyä uhoa ja voimaa. Pidän itseni haastamisesta joten kokeilen mielelläni muitakin tanssityylejä. Blogin nimi tuleekin japanilaisesta klubitanssista josta kerron myöhemmin lisää. Koska tanssiminen on minulle melkeinpä elinehto, suhtaudun siihen intohimoisesti ja seuraan jonkin verran muutamien ammattilaisten edesottamuksia. Esiintyminen oman tanssiryhmän kanssa olisi aika kutkuttava ajatus, toisaalta ehkä myös vakituisen taustatanssijan pesti jonkin artistin taustalla. Pitäisin mielelläni myös tanssitunteja, mutta se ei ole ainakaan vielä ajankohtaista. Oikeastaan en ole ihan varma riittävätkö taitoni vielä sellaiseen. Kaverini kanssa olemme välillä leikitelleet ajatuksella yhteisen welness-yrityksen perustamisesta mutta se onkin oma lukunsa, enkä puhu tässä blogissa meidän suunnitelmistamme tämän enempää. Tanssiminen auttaa kuitenkin kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin joten se sopisi terapiamuodoksi ja olenkin joskus miettinyt lähtisinkö opiskelemaan sosiaalialaa. Ehkä voisin auttaa esimerkiksi mielenterveysongelmaisia tanssin avulla.

Tässä blogissa kirjoitan tanssimuodoista, seuraamistani ilmiöistä ja kerron muutenkin tanssin vaikutuksista elämääni. En ole aiemmin pitänyt blogia enkä ole mikään kirjailija, mutta halusin kokeilla kirjoittaa tanssimisesta. Oikeastaan blogi on entisen luokanvalvojani idea. Tapasin hänet luokkakokouksen yhteydessä vanhassa koulussani. Hän muisti vielä tanssiharrastukseni ja ainekirjoituksista saamani kiitettävät arvosanat. ” Voisit yhdistää vahvuutesi ja valjastaa ne hyötykäyttöön ihan uudella tavalla, nyt kun bloggaaminen on jopa ansaintamalli” hän ehdotti. Kiitos hyvästä ideasta, Marja! Toivottavasti blogistani on muutenkin jotain iloa ja hyötyä edes jollekin joka tätä osuu lukemaan.

Parapara-blogin tarkoitus on innostaa tanssimaan

Tanssiminen on todella tärkeä osa elämääni.

Tajusin sen kaikkein selkeimmin silloin, kun jouduin hetkeksi luopumaan harrastuksestani. Päästyäni taas jaloilleni olen lisännyt tanssimiseni määrää ainakin kuukausitasolla ja ottanut entistä määrätietoisemman asenteen tanssimisen suhteen. Hyvä terveys ja liikuntakyky eivät ole itsestäänselvyyksiä, mutta se unohtuu helposti. Aika todellakin on rajallista, joten unelmia täytyy tavoitella sinnikkäästi. Se vaatii panostamista ja valintojen tekemistä, mutta palkitsee ponnistelut. Ainakin niin minun on uskottava, koska muuten tuntisin tekeväni asioita turhaan. Toisaalta ei koskaan ole turhaa tehdä sellaista, mistä nauttii. Tavallaan vanha sanonta matkan tärkeydestä lopputulokseen verrattuna pitää kyllä täysin kutinsa. Samalla tavalla kuin tanssimiseen tarvitaan jonkin verran rohkeutta näkyä, blogin kirjoittamiseen tarvitaan rohkeutta paljastaa jotain itsestään. Tanssimisessa voi kehittyä vain harjoituksen kautta, samaa pätee myös blogin kirjoittamiseen. Kumpikin ilmaisumuoto on todella hauskaa, eikä elämässä minun nähdäkseni voi koskaan olla liikaa hauskuutta!

Mistä tanssi syntyy

Haluan kertoa tanssimisesta, koska musiikissa ja liikkeessä on mielettömästi potentiaalista energiaa. Musiikin kuunteleminen ja tekeminen vaikuttavat neurologiseen toimintaan ja kognitiivisiin kykyihin. Musiikki vaikuttaa mielialoihin, sillä on parantavia kykyjä, ja se todellakin liikuttaa. Liikkuminen on ihmiselle luontaista, mutta jarruttelemme järkisyistä. Musiikkiin eläytyminen tempaisee meidät silti mukaan, edes naputtelemaan jalalla tahtia. Mistä tanssi syntyy? Tarvitseeko tanssi musiikkia? Ainakin rytmiä, jos on tarkoitus ajoittaa ilmaisu rytmiin. Kuurouskaan ei estä ihmistä tanssimasta, sillä rytmin pystyy tuntemaan, vaikka sitä ei kuulisikaan. Implantin avulla kuulon alentuma ei välttämättä vaikuta tanssimiseen lainkaan. Itse asiassa tähän aiheeseen liittyy kiintoisa uutinen, jossa kerrottiin mainoksessa esiintyneestä tanssijasta, Simone Botha Welgemoedista. Hänen käyttämänsä kuuloimplantti oli retusoitu pois mainoskuvista. Welgemoed kritisoi asiaa ja herätti keskustelun kauneusihanteista. Minkälaisen tanssiteoksen tästä saisikaan aikaan? Esittävänä taiteena tanssi on todella vaativaa, sillä esitykseen ei riitä pelkkä askelkuvioista yhdistelty liikkeiden sarja. Tarvitaan ilmeikkyyttä ja kykyä ilmaista kehonkielellä jotain konkreettista ilman sanoja. Tehdä pantomiimia musiikin tahdissa ja tulla ymmärretyksi oikein. Siinä minulla olisi varmasti aina parannettavaa, vaikka tekniikkani olisikin täydellistä. Eikä sellaista olekaan kuin sataprosenttisesti täydellinen, missään asiassa.

Voiko tanssia, vaikkei liiku?

Ilman kuuloa voi tanssia, mutta voiko tanssia ilman jalkoja? Helposti tanssiminen mielletään kahdella jalalla tapahtuvaksi, mutta olisinko esimerkiksi itse lopettanut tanssimisen, jos olisin menettänyt jalkojeni liikuntakyvyn? Vaikka omalla kohdallani tutustuminen esimerkiksi japanilaiseen parapara-klubitanssiin kävi tavallaan eräänlaisen sarkastisen vitsin kautta, käsillä suoritettava koreografia voi todellakin täyttää tanssin kriteerit. Voivathan ihmiset tanssia myös pyörätuoleissaan, joten tanssin ilo ei onneksi määräydy vain jalkatyöskentelyn mukaan.

Löydä oma tanssisi

Tässä blogissa on asiaa enimmäkseen siitä, kuinka tanssi vaikuttaa minuun ja miten itse koen erilaiset tanssityylit. Haluaisin kannustaa muitakin löytämään oman tyylinsä. Tanssiminen on pohjimmiltaan niin helppoa, että jokainen osaa tanssia omalla tavallaan, vaikkei kaikista olekaan parkettien terävimmiksi partaveitsiksi. Kaikista ei ole ammattilaisiksi, ei ehkä minustakaan, vaikka harjoittelen lähes päivittäin. Tanssilla riittää funktioita. Se on eräs miellyttävimmistä liikuntamuodoista, tuottaa mielihyvää ja lähentää ihmisiä. Maailma, jossa tanssiminen olisi kielletty, olisi suoranainen vankila. Olemme onnekkaita, kun meillä on vapaus tanssia!

Kuinka aloin tanssia paraparaa

Paraparasta tulevat mieleen parapähkinät, paranoidisuus, paralympialaiset, jopa arapapukaijat, mutta tuskin ensimmäiseksi japanilainen, vogueta muistuttava tanssi, jonka tärkeimpänä elementtinä ovat käsillä tehdyt, tarkoin määrätyt liikkeet. Vaikka rakastan tanssimista, en ole itsekään selvillä kaikista suuntauksista ja muotijutuista. Tosin paraparaa on huidottu japanilaisilla tanssiklubeilla 1980-luvulta saakka, joten se ei todellakaan ole ollut uusinta uutta rantautuessaan Suomeen. Paraparaa on tituleerattu leikkimielisesti jopa sääennustustanssiksi. Voisi sanoa, että minulle parapara tuli tutummaksi sattumalta, vaikka kyseessä ei ehkä ollutkaan kirjaimellisesti sattuma. Sattumus ehkä, aika onneton sellainen.

Törmäys katkaisi tanssitreenit

Onnettomuus tapahtui kotikadullani. Oli pimeää, mutta minulla oli heijastin. Katsoin ympärilleni ennen kuin tein päätöksen kadun ylittämisestä kotitaloni kohdalla. Kymmenisen metrin päässä seisoi tyhjäkäynnissä oleva auto. Tulkitsin tämän niin, että voin huoletta kipaista kadun yli, vaikka siinä kohdassa ei ole suojatietä. Jos kiertäisin aina suojatien kautta, kertyisi ylimääräistä kotimatkaa kilometrittäin vuodessa. Uskoin siis ehtiväni yli ajoissa, mutta juuri kun lähdin liikkeelle, myös autoilija päätti kaasuttaa.

Olisin voinut ehtiä pois alta, ellei mukanani olisi kulkenut silloisen seurustelukumppanini alaikäinen lapsi, jonka olin käynyt hakemassa hoidosta, koska hänen vanhempansa teki tuona iltana myöhempää työvuoroa. Kun auto lähtikin liikkeelle, hämmennyin ja hätäännyin. En enää tiennyt, oliko pikkuinen takanani vai edessäni, koska en ollut ottanut häntä kädestä kiinni. Lapsi ehti juosta jalkakäytävälle, mutta minuun auto törmäsi. Jälkeenpäin kuulin, että kuljettaja oli ollut pysähdyksissä jäätyään katsomaan jotain kadun varteen parkkeerattua autoa ja lähtenyt ajamaan siinä luulossa, ettei kukaan jalankulkija kävele täällä kaduilla. Olisin voinut toimia toisin, mutta mekin olimme tulossa autolta, jonka jätin kadun varteen, koska minulla ei ole taloyhtiön autopaikkaa, enkä miellä, että pitäisi kulkea kymmeniä metrejä kotinsa ohi vain suojatien vuoksi. Autoilijakin olisi voinut ja hänen olisi pitänytkin toimia toisin – katsoa ajosuuntaan ennen kuin alkoi kaasuttaa. Joka tapauksessa törmäsimme toisiimme ja siitä rytäkästä auto selvisi vähemmillä kolhuilla kuin minä.

Onnettomuus toi elämääni uuden tanssin

Vaikka kyseessä ei ollutkaan hurjan kova vauhti, enkä lentänyt useita metrejä törmäyksen voimasta, onnistuin silti loukkaantumaan niin, että tanssitreenit saivat unohtua joksikin aikaa. Pahoittelin asiaa sosiaalisessa mediassa, jolloin eräs ystäväni lähetti Facebook-päivitykseni kommenttiosioon parapara-videon linkin. Paraparasta uutisoitiin tuoreena teinivillityksenä. Minulle siitä tulee oikeastaan mieleen jossain määrin rivitanssi, lähinnä tanssijoiden keskinäisen asetelman vuoksi. Minusta ei koskaan tullut varsinaista paraparaajaa, mutta oma viehätyksensä lajissa kyllä on ja sitä on hauskaa soveltaa aivan toisenlaiseen musiikkiin kuin europoppiin, tranceen tai muihin musiikkityyleihin, joiden tahdissa paraparaa tyypillisesti tanssitaan.

Onkin aika hauska yhteensattuma, että myöhemmin pohtiessani, julkaisenko tätä blogia omalla domainilla vai jonkun blogisivuston helmoissa, parapara-osoite sattui olemaan vapaana ja tuntui luontevalta ja kirjaimellisesti osuvalta ottaa tuo domain. Jos joku etsii tietoa paraparasta ja osuu siksi blogiini, on ikävää tuottaa pettymys, mutta onneksi netistä löytyy aiheelle omistettuja sivustoja!

Kokeilut tekevät tanssista hauskaa

Tanssimisessa hauskinta on se, ettei musiikkiin yhdistetyn liikunnan tarvitse aina välttämättä noudattaa tarkkoja kaavoja. Useinhan muusikotkin kertovat haastatteluissa tekevänsä sellaista musiikkia, josta itse pitävät, eivätkä halua rajoittaa musiikkiaan lokeroimalla sitä tarkkaan johonkin genreen. Kaupallisuuden nimissä lokerointia on tapahduttava.

Samalla tavalla tanssinkin saralla esiintyy huima määrä erilaisia alalajeja. Mielestäni kaikkein upeinta on kuitenkin antaa mennä ja vetää ihan vapaalla tyylillä. Kotioloissa leikin mielelläni musiikilla ja tanssi-ilmaisulla puhtaasti omaksi ilokseni, koska se on minulle hyvää ja halpaa kuntoilua luonnonmukaisesta piristysruiskeesta puhumattakaan! Olen omalla tavallani sosiaalinen, mutta enemmän introvertti ihminen, joten viihdyn todella hyvin omissakin oloissani. Tanssi on minulle monitasoista. Se toimii sosiaalisissa tilanteissa ohjatussa ymprästössä ja vapaa-ajalla baarin tanssilattialla, mutta se on myös intiimiä, fantasiointia, esittämistä mielikuvitusyleisölle ja oman fyysisen nautinnon lähde.

Baletti on upeaa, muttei minun lajini

Baletin orjallinen tarkkuus ja täydellisen puhdas suorittaminen on minusta lumoavaa. Sen ankaruudessa on jotain vetoavaa, mutta en vain itse pidä klassisesta tanssista, eikä vartaloni myöskään sovellu siihen. En koskaan ole käynyt balettitunneilla. Paras ystäväni Miksu, tanssi balettia useita vuosia ja hänen innostamanaan lähdin samaan tanssikouluun, mutta eri tunneille. Muistan kuitenkin ensimmäisen tanssiesityksen, johon meidän molempien ryhmät osallistuivat ja sen jälkeen Miksu sai vanhemmiltaan lahjaksi baletti-Barbien. Vähän samanlaisen kuin hänen soittorasiassaan, jossa oli stereotyyppinen miniatyyriballerina, mutta kappaleena Joutsenlammen sijaan Beatlesin Yesterday.

Tanssiminen näyttääkin hauskalta

Kilpatanssia on hauska seurata televisiosta, vaikka itse en olekaan kilpatansseja kovin henkeen ja vereen koskaan treenannut. Palaan aiheeseen kuitenkin toisessa kirjoituksessa tarkemmin, sillä siitä riittää kirjoitettavaa. Aihe koskettaa jossain määrin henkilökohtaisesti, joten siksi kerron mielelläni omista kokemuksistani. Tähän kirjoitukseen nuo televisioidut tanssikilpailut istuvat kuitenkin siksi, että meillä oli aikoinaan isosiskoni kanssa tapana katsoa tanssia, mykistää television äänet ja laittaa soimaan milloin mitäkin levyjä kokeillaksemme, miltä se näyttää. Yllättävän usein askeleet osuivat edelleen kohdalleen. Tanssi näytti välillä todella koomiselta, mutta sai myös ajattelemaan, että tanssityylejä ja erilaisia kappaleita voisi oikeasti yhdistellä vapaammin.

Eräs visuaalinen kiinnostuksenkohteeni tanssin suhteen on juuri still-kuvat. Tanssijoiden liikkeistä paljastuu sellaisia yksityiskohtia, joita reaaliajassa on mahdotonta nähdä. Asentojen tutkielmista tulee väistämättä ajatus ”Tuoltako se oikeasti näyttää, noinko vartalo tuossa kohdassa oikeasti taipuu”. Huomiot ovat kiinnostavia, eivät kuitenkaan yhtä kiehtovia kuin tanssiminen itsessään.

Uskalla tanssia!

Minusta on joskus hauskaa vain leikkiä liikkeillä. En suhtaudu nykytanssiin vakavasti, vaan imitoin sitä joskus. Saatan siis huvittaa perheenjäseniäni ryhtymällä esittämään jotain täysin kuvitteellista tanssiteosta, jolla on mahdollisimman syvällinen (teennäinen) nimi ja todella syväluotaava tarkoitus. En irvaile tanssijoille, enkä ihmisille, jotka saavat tanssista voimakkaita tunnereaktioita. Minusta aivan kaikissa taiteenmuodoissa on vain huvittavaa ja epäaitoa se tietynlainen päälle liimatulta vaikuttava tarkoituksellisuus, joka täytyy selittää erikseen. Taiteen pitäisi aina selittää itse itsensä, muuten tekijä ei uskalla antaa kokemisen vastuuta yleisölleen. Tanssi on tanssia, joillekin se toimii ja toisille ei ollenkaan. Minä olen tässä suhteessa eräänlainen kompromissi, koska koen ymmärtäväni muita tanssijoita oman kehoni kautta, vaikken pitäisikään varsinaisista tanssiteoksista. Tanssimisessa minuun vetoaa ilmaisun vapaus ja mahdollisuus rikkoa rajoja, tehdä eräänlaista cross kitcheniä. Siinä on myös haastetta. Siksi esimerkiksi juuri japanilaisen paraparan ja hiphop-askelten yhdistäminen on yllättävän hauskaa. Se vaatii keholta koordinaatiokykyä ja mieleltä kekseliäisyyttä. Kokeile joskus. Tanssityylillä tai musiikkityylillä ei ole merkitystä. Pink Fairies-yhtyettä lainaten ”Don’t think about it, do it” . Älä mieti, vaan tanssi!

Hiphopia ja bachataa – lantion täydeltä makeaa!

Kuten olen maininnutkin, ehdottomasti itselleni rakkain tanssityyli on hiphop. Kutsun sitä tyhjentävästi nimenomaan hiphopiksi, enkä erittele tässä mitään alalajeja, tai käytä muita nimityksiä samantyyppisistä tanssityyleistä. Blogin kannalta on selvintä niputtaa tämä genre yhden nimikkeen alle.

Kotonani ei juurikaan ole ylimääräisiä neliöitä, mutta olen huomioinut tanssimisen sisustuksessa jättämällä olohuoneen melko askeettiseksi. Yhdellä seinällä on kokovartalopeili, koska kehittyminen on mahdotonta, jollei näe itseään. Yksi vaihtoehto olisi kuvata tanssiaan, joka sekin on hyvä tapa mitata kehittymistä. Virheelliset liikeradat ja askelissa sekoilu on kuitenkin korjattava reaaliaikaisesti, vaikka pienimmät virheet täytyy toisinaan raa’asti sivuuttaa. Muuten tanssiminen tyssäisi aina, kun jokin liike jää vajaaksi, tai jos tulee otettua pari harha-askelta. Esiintyessäänkin tanssijan on vain jatkettava, vaikka melkein mitä tapahtuisi.

Hiphop voimaannuttaa

Minulle on kehittynyt oma rutiini, tietyt biisit, joiden tahdissa tanssin mielialasta riippuen. Suomenkielinen rap-musiikki ei musiikkityylinä vetoa minuun paria poikkeusta lukuunottamatta. Joskus aloittelen treenit Steen1:n Itä-Helsinki-kappaleella. Kappaleen videossa on pätkiä Kontufestareilta, joissa myös Notkea Rotta on esiintynyt. Tanssimielessä pidän erityisen paljon juuri Notkean Rotan live-vedoista Ruisrockista vuodelta 2012, jolloin mukana esiintymässä oli Bogolo.

Bogolo on toiminut vuodesta 2002, ja yhtyeen musiikkia luonnehditaan tribaaliksi afro-psykorockiksi. Vahvat afrorytmit tukevat Notkean Rotan biisejä, joihin livebändi luo todella toimivan pohjan. Katson YouTubesta kolmen kappaleen putken ja saan samalla sykkeen nousemaan sekä lihakset lämpimiksi. Tosin ennen kuin aloitan harjoittelun, teen venytyksiä – se avaa kivasti kroppaa, ehkäisee revähdyksiä ja muita vammoja. Vartalo tarvitsee verryttelyä. Jos joudun pitämään useamman päivän taukoja, jäykistyn. Se tuntuu takapakilta, enkä pidä pakittamisesta. Ikään kuin menettäisin jotain jo saavuttamaani.

Tanssin voimaannuttava vaikutus kuulostaa korvaani jotenkin teennäiseltä. Uskon kuitenkin ymmärtäväni, mitä sillä tarkoitetaan. Koen itseni henkisesti vahvaksi ja itsevarmaksi tanssiessani. Tanssin asenne edellä silloin, kun tekniikassani on puutteita. Tanssi ei voi olla pelkkää uhoa, jossa voi uskotella olevansa vahva. Väite on todistettava vartalolla. Siksi likoon on laitettava kaikki se voima, joka on ladattavissa lihaksiin ja liikkeisiin. Hiphopin on oltava uskottavaa, tosin niin on kaiken muunkin tanssin. Uskottavuus vain syntyy hieman eri kriteereistä eri tanssilajien kohdalla.

Romanttisin lahjani

Paritanssit ovat minulle hankalia, koska en ole tottunut vietäväksi. Se on ehdottomasti heikkous, jolle tekisin mielelläni jotain, mutta kontrollista on todella vaikeaa luopua. Paritansseja olisi kuitenkin hauskaa käydä tanssimassa etenkin mahdollisimman autenttisissa ympäristöissä, lavatanseissa ja ehkä toreillakin. Kyseessä on niin perinteinen tanssin muoto, että paritansseja opetetaan ilmaiseksi jopa kaikille avoimissa tapahtumissa. Mielestäni on melkein hämmentävää, että Kauppalehdessäkin on kirjoitettu paritansseista. Elina Hakolan kolumni osuu naulan kantaan ja siksi haluan linkittää sen tähän. Perinteiset tangot ja valssit eivät kuitenkaan ole minulle yhtä mieluisia kuin kuumemmat rytmit.

Minua on siunattu seurustelukumppanilla, joka pitää tanssimisesta, joten meillä on yhteinen harrastus. Silti kävimme tanssimassa yhdessä vasta kuukausia sen jälkeen, kun aloimme seurustella. Sain rakkaaltani lahjakortin pari-Bachataan. Dominikaanisesta tasavallasta levinnyt, rumbamainen Bachata on sensuelli latinolaisvaikutteinen tanssimuoto. Samalla termillä voidaan tarkoittaa myös latinalaisamerikkalaista musiikkisuuntausta.

Bachata vaatii uskallusta useallakin tavalla. Se haastaa kohtaamaan partnerin aika intiimisti, kuitenkin julkisessa tilanteessa. Vastarakastuneille tanssi sopii, mutta jos parisuhteessa on vähänkään etäännytty, ujous voi iskeä kovimpiinkin tanssikonkareihin. Lattaritansseissa on luovuttava itsetietoisuudesta ja antauduttava viettelevämpään ilmaisuun. Se ei välttämättä ole helppoa kokeneillekaan tanssijoille.

Kehonhallinta auttaa eläytymään, sillä tanssissahan on kyse myös esittämisestä. Ujosteluun auttaakin parhaiten roolin omaksuminen. Tanssiessaan ihminen voi esittää olevansa paljon rohkeampi kuin oikeasti on. Itseään ei tarvitse ottaa liian vakavasti; tanssiessaan jokainen voi keskittyä puhtaasti hauskanpitoon. Toisilla tanssijoilla ei ole aikaa arvostella muiden suorituksia paitsi ehkä jossain rokkipoliisien discossa, mutta sellaisessakin saa revitellä – soitetaanhan ilmakitaraakin, vaikka otteet eivät olisikaan virtuoositasoa.

Lähdetään discoon!

Hauskimpia tapoja heittäytyä tanssiin onkin lyödä täysin lekkeriksi. Itse rakastaisin kunnon discoiltaa, mutta on vaikeaa löytää sellaisiin paikkoihin, joissa pääsisi uskottavalle aikamatkalle 1970-luvun tyyliin. Huhtikuussa 2018 jopa BBC:n palstalla pohdittiin syitä siihen, miksi discoon tulisi suhtautua vakavasti. On totta, että discokulttuuri teki tilaa marginaaliryhmiksi mielletyille, oudoksutuille ja vieroksutuille ihmisille. Tanssilattialla jokainen sai turvallisesti olla juuri sitä, mitä haluaa. Siinä piilee yhä tanssimisen ydin: tanssi kuuluu kaikille, juuri sellaisina kuin olemme.