Koreografiat voivat syntyä mistä tahansa

Itselleni tanssi lähtee aina musiikista – tuskin poikkean tässä asiassa juuri kenestäkään. Tarkoitan siis, etten juurikaan harkitse, millaisia koreografioita tanssin, vaan tunnen liikkeet kehossani ennakoivasti. Näen mielessäni, kuinka liikesarja jatkuu, ja reagoin tähän intuitioon toistamalla mielikuvaa kehollani. Tietysti tanssi perustuu opittuihin liikesarjoihin ja lihasmuistiin. Se on verrattavissa soittamiseen; jos et ymmärrä sointuja, et löydä niitä otelaudalta tai koskettimilta ainakaan haparoimatta. Vaikka mitään oikeaa, absoluuttisesti ainoaa tanssitapaa ei sinänsä olekaan olemassa, maallikkokin huomaa hyvän tekniikan ja hiomattomuuden välisen eron. Tanssija tuo koreografiaan aina myös oman persoonallisen tulkintansa, jättää siihen oman jälkensä, kuten näyttelijä roolihahmoonsa.

Kuka oli ensimmäinen esikuvani?

Kun aloin tanssia, halusin harjoitella sellaisia askelsarjoja, joita näin erilaisissa elokuvissa ja musiikkivideoissa. Minulla on edelleen tallessa myös vanha kunnon VHS-kasetti, jolla tanssii nuori Jennifer Lowe-Hewitt. Videon nimi on Dance! Workout with Barbie. Animoitu nukkeidoli seuraa ruudun reunassa ylipirteän tanssinohjaajan ja tämän johtamien super-ylipirteiden pikkutyttöjen esittämiä tanssikuvioita. Katsoimme videota ystävieni kanssa, kunnes videonauhuri ahmaisi sen kitusiinsa. Olin pahoillani, kun kasetti vaurioitui, mutten raaskinut antaa äitini heittää sitä roskiinkaan.

Bill Bailey keksi kuukävelyn

Michael Jacksonin musiikkivideot toimivat eräänä innoituksen lähteenä. Harjoittelin tietysti Thrillerin zombietanssia ja Billie Jeanin moonwalkia sukat rullalla, kunnes lopulta liu’uin päin ovenkarmia ja sain otsaani ikuisen muiston, joka tuo mieleen Harry Potterin legendaarisen arven. Moonwalk on itse asiassa tanssiliike nimeltä backslide, jota yhdysvaltalainen steppaaja Bill Bailey esitti jo 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa. Minun versioni tästä backslidesta oli takaperoinen siinä mielessä, että ”slaidasin” tosiaan täysin päinvastaiseen suuntaan kuin oli tarkoitus, eli eteenpäin. Jätin lopulta Jackson-imitoinnit suosiolla pois ja otin mallia haaremihousuisesta MC Hammerista, joka lauloi ”You can’t touch this”. Tiedän kuulostavani fossiililta mainitessani jotain niin vanhaa, mutta Youtuben parhaita puolia onkin, että sen syövereistä paljastuu runsaasti historian havinaa vuosikymmenten takaa.

Katja Törmälä innoittaa

Jossain vaiheessa tutuksi tuli tanssiryhmä StepUp Dancers ja uskomaton ammattilainen Katja Törmälä, joka opettaa tätä nykyä toisessa tanssikoulussa. Yllätyin todella iloisesti lukiessani Kingston Wall-yhtyeestä kertovaa kirjaa, jonka kuvaliitteistä löytyy kuva showtanssin MM-kultamitalisti Katja Törmälästä esiintymässä valkoisessa höyhenpuuhkassa Mustikkamaan juhannuksessa vuonna 1993 basisti Jukka Jyllin soittaessa rekvisiittana toimineen mustan tuolin takana aurinkolaseissaan ja raidallisissa shortseissa. Vaikken henkilökohtaisesti tunne Katjaa, arvostan ja ihailen hänen ammattitaitoaan. Kaverini kävivät Pohjois-Helsingin bändikoulussa teatterilinjaa, jonka musikaaliin Törmälä teki osan koreografioista. Vaikken varsinaisesti välitä musikaaleista aivan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, olisi itsekin hauskaa päästä osallistumaan teatteriproduktioon. Tekisin mielelläni kuvioita myös muotinäytöksiin. En itse ole koskaan esiintynyt sellaisessa, mutta kävin katsomassa kaveriani SkiExpon talvimessuilla hänen päästyään malliksi juuri teatterilinjan kautta. Hassua, miten paljon motivaatiota voi saada sellaisistakin kokemuksista, joissa ei itse ole ollut aktiivisessa roolissa.

Kolikkopelistä tuli hassu tanssi-idea

Tanssi-ideoita voi kehitellä aivan mistä tahansa, vaikka koiran jätöksiin astumisesta. Lapsia hoitaessa olen joskus ruvennut vetämään tahatonta tanssituntia keskellä puistoa, kun toinen hoitolapsistani töhri kenkänsä kakkaan ja alkoi pomppia koomisesti huomatessaan tapahtuneen. ”Näyttää ihan tanssilta” hoitolapseni veli ilmoitti. Käänsimme tilanteen hassutteluksi.

Erään spontaanin tanssin inspiraationa toimi Reactoonz Unibetilla, entisen seurustelukumppanini pelaama videohedelmäpeli eräällä nettikasinolla. Kuulostaa äärimmäisen kaukaa haetulta, tiedän! Kyseisessä pelissä on erilaisia värikkäitä avaruushahmoja, jotka putoilevat paikoilleen hassujen taustaäänien ja musiikin tahdittamina. Oli jo aika myöhä,joten saatoin kyllä käydä yliväsyneillä kierroksilla. Kumppanini mainitsi, että hänen mielestään pelin äänitehosteet ovat ärsyttäviä, joten härnätäkseni aloin ensin matkia niitä, ilmeillä ja tehdä käsilläni höpsöjä liikkeitä hieman parapara-tanssia mukaillen. ” Sä näytät idiootilta” kumppani lohkaisi, joten en kiusallanikaan lopettanut elehdintää, vaan nousin sohvalta ja aloin laajentaa tanssia eräänlaiseksi performanssiksi. Meillä ei selvästikään ollut samanlainen huumorintaju ja olin muutenkin kuulemma 12-vuotiaan tasolla. Voisin melkein todeta, että hassu Reactoonz-tanssini ei todellakaan ollut menestyksekäs soidintanssi, mutta toimi tehokkaana esisoittona erolle…

Tanssii tähtien kanssa inspiroi

Televisioiden tanssiohjelmat eivät ehkä suoranaisesti innoita minua kehittelemään koreografioita, tai tanssimaan kaikkia näkemiäni tyylilajeja. Ymmärrän kuitenkin, että tällaisille ohjelmille on tilausta ja toivottavasti ne rohkaisevat ihmisiä tanssimaan. Toisaalta en usko siihenkään, sillä ne, ketkä tahtovat tanssia, menevät kyllä jonnekin ilman tanssiohjelmien esimerkkiä. Joka tapauksessa olen katsonut muutaman jakson vuoden 2018 Tanssii tähtien kanssa-ohjelmasta ja ihastunut erityisesti Kia Lehmuskosken taitoihin. Hän opettaa näyttelijä Hannes Suomista, jonka edesottamuksia ja tanssikykyjä kehuu esimerkiksi Iltalehdessä. Tanssiohjelmia saisi olla enemmänkin, sillä ne tekevät tanssista helpommin lähestyttävän taidemuodon. Aikoinaan televisiosta näytettiin So You Think You Can Dance-kilpailua, jonka suomalaisversio hävisi mielestäni jonkin verran alkuperäiselle formaatille. Olisin mielelläni osallistunut, mutta perustekniikkani on liian rajallista, jotta olisin pärjännyt erilaisissa tyyleissä. Toivottavasti sentään Tanssii tähtien kanssa inspiroi katsojia, sillä ainakin ohjelma osoittaa, että kaikki voivat oppia vakiotansseja, lattareita ja muita kilpalajeja omalla tyylillään.

Tyttö lasipyramidissa

Mielestäni parhaat koreografit luovat rohkeasti jotain uutta. Eivät kenties kokonaan uusia muotitansseja, mutta tuovat yksittäisiin kappaleisiin ja kokonaisiin tanssiteoksiin jotain omaa ja tunnistettavaa, signaturensa. Tullakseen erinomaiseksi koreografiksi ei välttämättä tarvitse olla maailman parhain tanssija, vaikka tekniikka onkin tärkeää. Koreografi ja tanssinopettaja eroavat toisistaan, mutta usein heidän tehtävänsä limittyvät. Juuri musiikkiteatteriproduktiossa tällainen olisi erityisen hedelmällinen työ, sillä jo roolituksissa olisi mahdollista vaikuttaa, keille esiintyjille osoitetaan tanssirooleja. Muistan ikuisesti vuonna 1997 näkemäni Pohjois-Helsingin bändikoulun Pois alta!-musikaalin, jossa tyttö tanssi lasisessa pyramidissa. Mietin joskus, mitä sille tytölle nyt kuuluu. Tuliko hänestä tanssija, tai ainakin oman elämänsä tähti? Ainakin toivon niin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *